Sunnuntai-iltapäivänä yllätti Eevan outo rauhattomuus. Tuon tuostakin hän huomasi tähyilevänsä ulos avoimista ikkunoista, ikäänkuin olisi odotellut jotakuta. Uutimet huljuivat tuulen hyväilyssä, ja niiden hiljainen kahina tunkeutui hänen ärsyttyneisiin aistimiinsa kiihoittavana musiikkina. Voimatta vapautua sen lumosta unohtui hän illan lähetessä yhä useammin omien salaperäisten viehtymystensä tuuditeltavaksi, ja jollakin tavalla hänestä tuntui, että tuo raikas keväinen maisema, joka lepäsi niin verrattoman houkuttelevana hänen ulottuvillaan, vaatimalla vaati häntä luokseen.
Jolloinkin hän yht'äkkiä havahtui uneksinnastaan äitinsä rauhattoman katseen vaivaamana: tuo äiti, hän oli aina niin huolehtivainen. Tämä tietoisuus tuskastutti Eevaa, sillä se teki hänestä puolittain syyllisen, ja hän tunsi itsensä kumman vähäpätöiseksi, ikäänkuin hän olisi ollut arvoton saamaan osakseen toisten sääliä. - Eihän häneltä oikeastaan puuttunut mitään; hän oli nuori, terve, ei kovin ruma eikä kovin kaunis, hänellä oli hyvä koti ja kunnon vanhemmat, eivätkä mitkään satunnaiset onnettomuudet olleet varjostaneet hänen tietänsä. Ja kuitenkin - kaikesta tästä antimiensa ylenpalttisuudesta huolimatta - tunsi hän elämänsä perin vajavaiseksi, katsahtaessaan valjua äitiään oli hän näkevinään tässä oman tulevan minänsä.
Vienohko surumielisyys kietoi hänet hämmentävään verhoonsa; entistä selvempään hän tajusi, että elämässä oli jotakin väärää, jotakin liian kovaa ja ankaraa. Se vyöryi tuntemattomasta lähteestään yhtä tuntemattomaan mereensä lakkaamatta hyrskien, lakkaamatta ailakoiden, ja poloiset ihmislapset olivat sen valtavilla laineilla niinkuin pieniä vaahtokuplia. Mitä saattoivat he tehdä? Heillä ei ollut mitään omaa kohtaloa, ei mitään omaa iloa eikä mitään omaa surua; heillä oli vain suuren virran sama, yhteinen kohtalo: hetken läikkyä, tuntea olemisen tuska ja ilo, vajota suureen tuntemattomaan.
Äidin katse herätti hänet vihdoin näistä epämääräisistä tuntemuksista.
"Näytät tänään niin masentuneelta ja surulliselta?"
"Ei minulla mitään. Muuten vain, ilman syytä, tunnen itseni hiukan alakuloiseksi." Eeva huomasi äidin katsahtavan itseensä tutkivin silmin.
"Olet liian paljon yksinäsi. Me vanhukset kyllä, mitäpä meistä - me kuulumme jo toiseen maailmaan. Sinun pitäisi saada ikäistesi seuraa. Se varmaan virkistäisi sinua."
Äiti puhui arkaillen, hiukan avuttomalla äänellä, ja Eeva tiesi, että se oli hänelle vaikeaa, ja että hän varmaan itsekin ihmetteli tämänhetkistä rohkeuttaan. Hänhän oli tavallisesti niin harvapuheinen, että kaikki sanallinen ilmaisu oli pysynyt hänelle vieraana. Vain jokapäiväisistä talousaskareista hän tapasi silloin tällöin lausua mielipiteensä, senkin sovitellen.
Mielellään olisi Eeva sanonut äidilleen jotakin hellää, mutta hän pidättyi siitä, koskapa hän aavisti, että tämä vetäytyisi heti kuoreensa, jos vain yksikin arkipäiväisyydestä poikkeava sana tulisi hänen korviinsa. Äidistä oli kaikki hempeämielisyys sopimatonta, säädytöntäkin; sehän oli melkein samaa kuin käyskenteleminen alastomana ihmisten näkyvillä.
"Lähtisit nyt vaikka ajelemaan; onhan sinulla hyvä, uusi pyörä! Taikka voisithan mennä Kumpulaan Siskon luokse, et ole sielläkään käväissyt moneen aikaan! Kumma, ettei Siskokaan piskahda täällä useammin; saisittehan te oleskella omassa kammarissasi kaikessa rauhassa. Muistanpa vieläkin ajan, jolloin te valvoskelitte siellä usein aamupuoleen. Se oli silloin… Siskokin oli vielä tyttönen."
Eeva tähyili vaiteliaana avoimesta ikkunasta ulos hiljenevään päivään. Auringon loistokaan ei ollut enää yhtä häikäisevä kuin äsken. Niityt vihersivät hennosti, mutta oraspellon värihehkussa oli jo jotakin raakaa ja villissä rehevyydessään lumoavaa. Siellä täällä paistoi maan kuohkea multa mehukkaana ja paljaana niinkuin maan suuri, lämmin syli. Mistä lienee johtunutkaan, yllätti Eevan hänen siinä katsellessaan tuollainen salaperäinen, ahdistava haikeamielisyys, joka on niin tavallista nuorille ihmisille, ja joka kaikessa näennäisessä aiheettomuudessaan tuntuisi helposti naurettavana, ellei se samalla olisi niin todellista. Hän käsitti itsensä ikäänkuin vangiksi, ja hänelle tuli vangin vastustamaton halu karata. Tuolla liversivät linnut, tuolla läikkyi laine, tuolla paistoi aurinko!
Ei, ei, äiti ei saanut nähdä tätä; tämähän oli typerää ja häpeällistä, hänhän vain sääli itseään, oli hempeä ja vesisilmäinen niinkuin lapsukainen; hyi, hänen olisi aika lakata! Hän astui yli lattian kovin, jäykin askelin tahtoen todistaa tuolle huolehtivalle kantajalleen, että hän oli luja, järkevä tyttö, jota turhat surut eivät paina - mutta yhä vain hän tunsi nyyhkeen rinnassaan. Se pulppuili hänen sisimmässään niinkuin avoin lähde ahdistaen häntä lakkaamattomalla paineellaan. Päästyään huoneensa yksinäisyyteen hän antoi sen vihdoin purkautua täydellä voimallaan. Hän makasi tapansa mukaan suullaan vuoteessa, ja nyyhkeen vaimetessa tunsi hän ruumiinsa raukenevan. Ei ollut enää muuta kuin rinnan hiljainen pulpahtelu ja uudinverhojen pehmeä läike tuulen huljutellessa niitä edestakaisin.
Kottarainen vikersi pihakoivussa, ja sen ääni oli suloinen ja riemukas; varmaankin se istui taas pönttönsä edustalla rintahöyheniään pöyhistellen niinkuin hyvinvoivan talon vieraanvarainen isäntä. Tämä linnun elämänhaluinen, valoisa liverrys sulautui ikäänkuin luonnostaan kuuluvana osana siihen yhä kohoavaan ja kohoavaan mielialaan, mikä Eevassa nyt nopeasti heräsi. Jokin uusi, suloisesti läikehtivät laine tempasi hänet kepeään ailakointiinsa siitä synkästä, kaikki nielevästä kurimuksesta, mihin hänkin oli äsken uppoamaisillaan. Iloisena hän nousi ylös.
Miksi hän olikaan sureksinut? Eihän hänelle ollut tapahtunut mitään pahaa; eilen tosin, no, silloin oli vain muuan vähäinen mies kosinut häntä, ja hän oli suvainnut antaa rukkaset, siinä kaikki - sitäkö hän sitten nyt murehti? Hui hai!
Elämän mittaamaton ulappa levittäytyi hänen eteensä suurena ja tutkimattomana; hänen pitäisi vain terästää tahtoaan, avata purjeensa ja lähteä viilettämään. Mitenkä pursi lentäisikään; tuuli vinkuisi touveissa ja laiva natisisi liitoksissaan; kokassa kohisisi ja meri välkkyisi taivaan sineä ja kultaa! olipa tosiaan kaunista elää! -- Ja sittenkin - miksi hän nureksi? Eikö hän oikein luottanut omaan ohjaustaitoonsa, vai oliko pursi liian pieni ja yksinäinen - yksinäinen? Kenties.
Eeva katsoi kuvaansa peilistä; hänen pitkät, valkeat silmäripsensä kimmelsivät outoina ja raskaina - ja hänen oli pakko hymyillä itselleen.
Sitten hän vihdoin lähti ajelemaan pyörällään tietämättä kuitenkaan minne menisi. Hetkisen epäröityään hän ohjasi kulkunsa kirkonkylään vievälle metsäiselle tielle. Hän ajoi nopeaan ja väsymättä; mielen riemukas läike tuntui purkautuvan jalkojen vaivattomaan työskentelyyn. Hän ei ollut enää yksin; hän oli tuuli, joka humisi korvissa, ja hän oli lintu, joka sirkutti puussa.
Ja melkein huomaamattaan hän ajeli aina tasankojen äärelle. Siellä hän pysähtyi hämmentyneenä ja epäröivänä aavistamattakaan mitä täällä tekisi. Kylään hän ei ainakaan voinut mennä, sillä siellä asui vieraita, outoja ihmisiä, jotka tällä hetkellä varmaankin käyskentelivät kaikessa koreudessaan pitkin iltaisia teitä - keväisen huumansa ajamina. Vähäinen mielen haikeus varjosti Eevan silmiä.
Tuolla nuo ihmiset nyt vaelsivat laveita teitään, ja kaikki paikat olivat heille avoimina. He nauroivat ja lauleskelivat unohtaen huolensa ja huomisen työpäivän, kaiken. Elämä oli heille kevyttä ja riemukasta; he panivat markkansa pyörimään, ja nuoret miehet ostivat naisilleen karnevaalihatun ja värikkään ilmapallon. Karuselli hyrräsi kylän laitamalla, neekeri hymyili valkoisin hampain, ja mulattityttö tanssi jotakin villiä viidakkotanssia. Sellaista kerrottiin metsäperukalla, ja helpostihan sen uskoikin, sillä tuo laaksossa uinuva kylä oli suuri ja elinvoimainen ja sitä sanottiinkin jo kauppalaksi. Elämän vakavat kasvot oli siellä peitetty kirjavalla paperinaamiolla. Joskus naamari ehkä putoaisi, mutta mitäpä siitäkään - pitäköön kukin päivä huolta itsestään!
Tähän suuntaan kulkivat Eevan ajatukset hienoisen katkeruuden riipaistessa hänen sydäntään, mutta kaikesta huolimatta hän tajusi vahvasti liioitelleensa värikkäissä maalailuissaan; tuo jokilaaksokaan ei ollut mikään onnela, vaan oli silläkin omat arkiset kasvonsa, kenties paljoakin vakavemmat, kuin mitä hän osasi edes aavistaa: maailman merillä vierivät laineet läikyttivät sinne jo levottomia liepeitään.
Uskaltamatta edetä enää kauemmaksi kääntyi Eeva takaisin, vaikkakin kyllä perin vastenmielisesti ja tuntien epämääräistä haikeutta. Tuolla alhaalla kauppalassa hän olisi outo ja muukalainen, sillä hänhän kuului etäisiin metsiin ja korpikyliin. Jo hänen ulkonainen asunsakin oli merkillinen ja kaikessa tummassa vaatimattomuudessaan erinomaisen huomiotaherättävä; se ikäänkuin huusi kaikille heti ensi silmäyksellä, että hän kuului toiseen maailmaan, toiseen kuin nuo ilosilmäiset, ikikiharaiset ja puuteroidut naiset, jotka kuljeskelivat keväisissä hepenissään ylpeinä ja itsetietoisina. Nämä laakson koreilevat kukkaset katsoisivat häneen surumielisesti hymyillen taikka melkein kauhuissaan, koskapa he näkisivät hänessä oman menneisyytensä. Tänään, sunnuntaisena ehtoona, he kenties pukeutuisivat avokaulaisiin leninkeihinsä, noihin julkeisiin, jotka imeytyivät ruumiin salaisiin kaarteisiin pikemminkin paljastaen kuin peittäen sitä, mitä ne oli määrätty verhoamaan. Tuntien kuumoittavaa häpeää, mutta voimatta kuitenkaan vastustaa kiusausta, Eeva kuvitteli, miltä hän mahtaisikaan näyttää, jos hän jolloinkin vetäisi tuollaiset vaatteet päälleen. Ja mitä hänen vanhempansa sanoisivatkaan, jos he yht'äkkiä näkisivät hänet niin kevyessä asussa: varsi norjana, rinnat kohollaan, kaula paljaana ja pyöreänä! Pelkkä kuvitelmakin kidutti häntä, mutta siitä huolimatta hän ei voinut katkaista ajatuskulkuaan, vaan sama mielikuva toistui toistumistaan selveten ja kirkastuen hävyttömyyteen saakka. Näin saapui hän melkein tietämättään hautausmaan portille.
Eeva astuskeli ristiltä ristille lukien niiden vanhaa, yksinkertaista tekstiä, ja hiljainen rauha valautui hänen mieleensä. "Tässä lepää talon emäntä Marja Antintytär Huhtala kahdeksan lapsensa kanssa", hän luki. Syvä ihmetys täytti hänen sydämensä: "kahdeksan lapsensa kanssa", sellaista oli elämä. Miksi hän murehtikaan kylän tyttösten sulot paljastavia pukuja; kaikkihan se palveli samaa päämäärää: kasvakaa, lisääntykää, täyttäkää maa - mutta: "kahdeksan lapsensa kanssa", elämä oli todella kovin kummallista!
Hän oli jo painunut niin syvälle ajatustensa sokkeloihin, että ne raskaat, miehiset askeleet, jotka yht'äkkiä alkoivat kuulua, tunkeutuivat hänen maailmaansa niinkuin jokin kova, häiritsevä esine. Lieneekö johtunut jostakin salaisena piilleestä toivomuksesta vaiko pelkästään satunnaisesta mieleenjohtumasta, totta ainakin on, että hän heti oivalsi, kuka tulija oli. Hän ei ollut kumminkaan kuulevinaan askeleita, kulkipahan vain hiljalleen eteenpäin niinkuin olisi yhä viipynyt ajatuksissaan. Miehiset askeleet kiirehtivät vauhtiaan, mutta sitten ne äkisti pysähtyivät, eikä kuulunut enää henkäystäkään. Eeva katseli käytävää edessään huomaten ihmetellen, että se oli ihmisjälkien sotkema ja hoitamaton; siellä täällä pilkisti esiin pehko nuorta, arkailevaa ruohoa. Äänettömyys tuntui kestävän kokonaisen iänkaikkisuuden, vaikka kukapa oikeastaan tiesi, kestikö se aamenen vertaakaan. Sitten sirkutti lintunen pienin unisin äänin, ja yli hautausmaan hennosti vihertävien puiden kulki pehmeä väreily.
"Eeva, sinäkö täällä yksinäsi?"
Se oli Artturin ääni. Hetkisen epäröityään, Eeva käännähtihe hitaasti ympäri, nosti verkalleen katseensa, näki: Artturi seisoi hänen edessään. Kooten kaiken rohkeutensa ja uskoen, että hänen sydämensä ennen pitkää halkeaisi omaan läpättävään hätäänsä, katsoi hän pitkät ajat Artturia suoraan silmiin. Niin, siinä hän oli, nuoruusvuosien sankari, ihannoitu ja kaivattu, eikä ollut vaikea palauttaa mieleensä kuvia menneistä ajoista, kun hänet näki, sillä nykyisestä miehevyydestään huolimatta oli hän säilynyt melkeinpä muuttumattomana. Hän oli pitkä ja salskea, suoraryhtinen mies, ja vaikka hän olikin vasta Eevan ikäinen, näytti hän viisaalta ja paljon kokeneelta. Hänen koko ulkonaisesta olemuksestaan heijastui jotakin ihmisiin tehoavaa, sisäistä arvokkuutta, sanottakoonpa sitä nyt vaikka henkiseksi suoraryhtisyydeksi, mitä ei voinut olla ihmettelemättä ja salaisesti kunnioittamatta, sitäkin enemmän, kun se esiintyi niin perin nuoressa miehessä. Hänen kasvojensa ilme, tuo niillä lepäävää hiljainen seesteisyys, joka kyllä ajoittain saattoi muuttua eräänlaiseksi hymyileväksi surumielisyydeksi, jopa synkäksi murjotukseksikin, herätti enemmänkin kummastelevaa pelkoa kuin todellista myötätuntoa, siten omiaan loitontamaan keskitason ihmisiä hänestä. Samasta syystä kai johtui, että hänen kasvojensa muoto, tuo verrattain karkea kulmikkaisuus, jollakin tavalla varjostui ja jäi pimentoon, niin että sitä ei tavallisesti lainkaan huomannut. Ainoa, mikä hänestä varmasti jäi mieleen heti ensi kohtauksessa, oli hänen ilmehikäs katseensa. Tällä hetkellä hänen silmissään kuvastui jotakin tutkivaa, ikäänkuin hän olisi hetki hetkeltä halunnut tunkeutua yhä syvemmälle tarkkailtavansa sieluun. Tämän pilkkeen Eeva muisti jo lapsuusvuosilta; silloin oli siihen kylläkin sekaantunut lisäksi poikamaista ylimielisyyttä, tuollaista hienoisesti halveksivaa naurua, joka oli aina koskenut häneen niin kipeästi. Nyt Artturin silmät näyttivät paljon lämpimämmiltä, niissä oli ikäänkuin enemmän sydäntä, mutta hiukkasen surumieliset ne olivat.
Artturi puristi hänen kättään, ja Eeva tajusi hämärästi, että miehen ruskettuneilla kasvoilla, jotka terveestä väristään huolimatta vaikuttivat alakuloisilta ja rapistuneilta, niinkuin hän olisi nukkunut vähän, leikki yllättyneen iloinen hymy.
"Olipa onni, että tapasin tuttavan. Tällaiset sunnuntai-illat käyvät toisinaan sietämättömän pitkiksi."
"Niin minustakin; yksinäisyyttäni minäkin lähdin pakosalle. Vaikka enpä voi kieltää, etteikö se täällä hautausmaalla olisi tuntunut entistäkin painostavammalta."
"Sittenhän me sovimme erinomaisesti yhteen; kaksi harhailevaa sieluparkaa vainajien maassa, mikäpä sen oivempaa." Tässä lauseessa oli häivä entistä ylimielistä poikaa, ja se hiukan loukkasikin Eevaa, mutta hänen täytyi antaa anteeksi, sillä Artturi hymyili hyväntahtoisesti.
"Olen sinua monesti kaivannut. Muistan sinut niin hyvin typykkävuosiltasi; luulenpa, että aika ajoin salavihkaisesti ihailinkin sinua." Eeva tajusi Artturin katseen lämpimänä, ehkäpä vähäisen nauravanakin.
"Ja minä, en minäkään ole paljoa unohtanut. Saatanhan sinulle sanoakin, että nuo teillä viettämäni hetket olivat elämäni onnellisimpia, silloin todella elin." Eeva katui sanojaan, sillä yhtäkkiä ne alkoivat tuntua hänestä aivan liian avomielisiltä. Hän ei kerta kaikkiaan ollut tänään oma itsensä, nyt vieläkin vähemmän kuin aamusella; lieneekö sitten kaikki yhäkin johtunut eilisistä tapahtumista.
"Usein kumminkin iltasella kaduit päivän iloitteluasi. Siskoseni kertoi jolloinkin."
"Niin, olin tottumaton sellaiseen. Pidin itseäni rikollisena ja iloani varastettuna." Taaskin Eevalla oli syytä hämmästellä itseään. Aina, jo tyttösenä, hän oli tuntenut olonsa perin avuttomaksi Artturin läheisyydessä, ikäänkuin miehessä olisi ollut jotakin kiihoittavaa, mikä veti hänessä esiin uusia, ennen tutkimattomia puolia.
Oli hetkisen äänetöntä. Artturi näytti miettivän, sitten hän vilkaisi nopeasti Eevaan ja sanoi melkein vihaisesti: "Jo silloin säälin sinua monasti. En voinut vapautua siitä tuntemuksesta, että elämä oli asettanut sinut väärään lokeroon."
Eevan kasvot tulvahtivat punaisiksi, hän käänsi ne sivuun kuin ohimennen: "Sinulla oli aina niin kummia ajatuksia, sinulla… Ei minulta mitään puuttunut - eikä puutu! Elämä on hemmoitellut minua liikaakin; jospa kaikki saisivat viettää yhtä rauhoitettuja päiviä kuin minä!"
"Rauhoitettuja: pidätkö sinä niistä?"
"Kyllä: tavallaan tarkoitan… Toisinaan kaipaan muutakin."
"Sitähän minäkin; siinä tilassa tuntuu kaikki vain unelmalta, puolihorteelta."
Näin he puhelivat hiljakseen, eikä Eeva koko aikana katsonut monestikaan Artturiin, mutta sitä useammin hän tunsi tämän katseen polttavan ihoaan.
"Eikö lähdetä jo muualle? Tämä hiljaisuus alkaa väsyttää; keskustelukin saa liian hartaan sävyn." Sanoi Artturi vihdoin.
"No, onhan minulla vielä hetkinen aikaa. Minne sitten menisimme?" Eeva kysyi epäröiden. Todellisuudessa hän iloitsi sisimmässään, että Artturi viihtyi hänen seurassaan.
"Käveleskellään nyt ensiksi vain pois, tielle, jahsa sitten keksitään!"
He astuskelivat rinnatuksin tietä alaspäin tasankoja kohti. "Tuolla laaksossa on niin valoisaa ja iloisen näköistä nyt. Sitä sinun pitää nähdä, korpikyläläisen!" Artturi puheli lämpimästi. Hänen äänessään oli jotakin holhoavaa ja hellää, mikä kummastutti Eevaa, samalla kuin se sai hänen silmänsä loistamaan. Oli todella yllättävää, että hän oli tavannut Artturin, vaikka täytyihän hänen myöntää, jos hän oli suora itselleen, että hän oli sitä salaisesti toivonutkin; ja kukapa tiesi taata, etteikö hän juuri siksi ollut tänne lähtenytkin! Ehkäpä hän oli pitänyt sitä vain jotenkin nolona, häpeällisenä tukahduttaen sen heti alkuunsa vastaväitteillään, niinkuin me monet muutkin toiveemme tukahutamme, vaikka me sitten kaikessa hiljaisuudessa tavoittelemmekin niiden toteutumista.
Lakeuden äärellä yleni pitäjän ainoa korkeampi kumpare, laakeakattoinen Kyöpelivuori.
"Nyt mennään Kyöpelin taa", Artturi sanoi naurahtaen.
"Sinnehän kaikki vanhatpiiat on ennenkin ajettu", Eeva vastasi.
"Sieltä on seudun paras näköala. Sinne vie kaita kinttupolku, jota monet rakastavaiset ovat astuneet."
He nousivat polkua kukkulalle. Havuneulasten joustava matto teki astunnan keveäksi ja mielen iloiseksi. Valo läikkyi polulla lämpimän keltaisena, hongan rungot hohtivat punertavina, ja vihreillä neulasilla hyppelehti kostea kimallus.
"Kylläpä täällä onkin kaikki kaunista. Iltaisessa valaistuksessa näkee ympäristönsä uusin silmin." Eeva virkkoi äänessään ihastunutta hartautta.
"Eniten ehkä keväisessä metsässä viehättää sen haju. Tunnethan tuon lämpimän, hiukan pistävän löyhkän, joka lehahtaa kuusen juurella ja sammalmättäistä. Siinä on kuivan ruohon, tuoreen mullan, kostean sammalen, lakastuneen havuneulasen, ja ennen kaikkea, juoksevan pihkan ja raikkaan ilman tuoksu yhtenä, ihmeellisenä kokonaisuutena. Hengittäisin sitä vaikka päivät päästään. Eikö sinustakin siinä ole jotakin alkuvoimaista, jotakin villiä; siinä ikäänkuin yhtyy elämän alku ja loppu."
Eeva kuuli Artturin äänen ihmeellisenä solinana. Artturilla oli sana vallassaan. Jos joku muu olisi puhunut hänelle tuollaisia sanoja, olisi se hänestä tuntunut naurettavalta, jopa luonnottomaltakin, mutta nyt, kun ne olivatkin Artturin ajatuksia, oli kaikki ihan paikallaan… Tuollaiset tuntemukset kuuluivat Artturiin, ne olivat osa hänen moniulotteista luontoaan.
"Nyt etsin kuivan sopen, mihin voimme istahtaa niinkuin kuherteleva kalliokyyhkyspari." Artturi huudahti poikamaisesti.
Eeva veti pihkantuoksuista ilmaa keuhkoihinsa, ja hänestä tuntui, kuin hän olisi syönyt sitä. Se oli jotakin kirkasta, raikasta ainetta, joka maistui suloiselta ja teki mielen riemullisen lapsekkaaksi. Hänen sydämensä tulvi onnea, ja hän olisi halusta huudahtanut: "On ihmeellistä olla näin vapaa; kukaan ei katso, kukaan ei kummastele, kaikki on luvallista, eikä mikään näytä rumalta tai häpeälliseltä!", mutta hän huokaisikin sangen yksinkertaisesti: "Elämä on sittenkin toisinaan ihanaa!"
Tässä on vihdoinkin pesämme! Voit istahtaa turvallisin mielin, takaan, että määrätty osasesi säilyy kuivana."
Eeva nauroi, ja hänen äänensä oli niin iloista ja helmeilevää, että se tuntui purkautuvan suoraan sydämestä. Artturi katsahti häneen silmät läikähtäen.
"Sinä osaat nauraa, sinä! On synti, että teet sitä niin harvoin."
"Mistä tiedät, kuinka paljon nauran?"
"Tuskinpa kovinkaan usein. Se on liian puhdasta ja vilpitöntä ollakseen arkipäiväistä."
"Todellako? Se onkin vain sunnuntaiherkkua."
"Ja minä vähäisen pääsin siitä nauttimaan!"
"Minä itse myös, poikaseni!"
He olivat yht'äkkiä nuoria ja välittömiä; metsä lainasi heille osan raikkaasta vihannuudestaan ja aurinko kimmeltävästä loisteestaan. Vieretyksin istuen he olivat niinkuin kaksi hilpeästi rupattelevaa lasta. Illan edetessä heidän keskustelunsa vähitellen vakavoitui, ja Artturin katseeseen valahti pilke sen tavanomaista tummaa surumielisyyttä. Tällöin hän näytti aina unohtavan kokonaan kumppaninsa vaikuttaen niin huonotuuliselta ja rauhattomalta, että Eeva melkein pelkäsi häntä.
"Tuo jokilaakso avarine tasankoineen näyttää niin kukoistavalta, että on taipuvainen unohtamaan kokonaan sen murheen ja häpeän paljouden, mitä nytkin, tänä ihastuttavana hetkenä, kätkeytyy sen pienoismaailmaan. Siellä on köyhyyttä, siellä on nälkää, siellä on luonteen mataluutta ja hengen likaista kurjuutta. Väkevämpi syö lakkaamatta heikompaansa; kirkoissa tosin saarnataan rauhan ja rakkauden evankeliumia, jos saarnataan, mutta itse leviittakin on valmis lyömään toista korvalle, eikä laupiasta samarialaista löydy mistään. Tuo illan paiste, joka nyt värittää seudun salaperäisellä onnen kajolla, on vain luonnon kylmää petosta."
Artturi katseli tasankoa edessään tummin silmin. Eeva huomasi hänen käsiensä omituisesti värisevän, niinkuin hänen olisi ollut kylmä.
"Joskus poikasena kuvittelin, että minusta tulisi jonkinlainen yhteiskunnallinen herättäjä, ehkäpä aikamoinen profeettakin; tahdoin etsiä ja paljastaa sitä mätää, mitä tiesin piilevän julkisissa oloissamme ja laitoksissamme. Nuorekkaassa innossani en lainkaan muistanut kysyä, oliko minulla kykyä sellaiseen toimintaan. Elin kuvitteellisen voiman aikakautta, olin valloittaja, sankari, eikä mikään ollut minulle mahdotonta. Kaiken lisäksi uskoin ihmistä milteipä täydelliseksi; en vielä tiennyt, että ihmisen hyvyyskin oli pohjaltaan bioloogista, pelkkä ase olemassaolon ankarassa taistelussa. Onnellisena tietämättömyydessäni näin minä ihmisen tavoittelevan hyvää hyvän itsensä takia, ja jos hän jolloinkin lankesikin, niin tapahtui se vain siksi, ettei hän tuntenut pahan salaisia lähteitä."
Artturi pysähtyi. Hänen kiihkeä, hiukan pilkallinen äänensä solisi Eevan korvissa niinkuin jokin kiihoittava, tummalla soilunnallaan lumoava virta. Hänkin tunsi mielensä synkkenevän.
"Vähitellen silmäni suureksi mielipahakseni aukenivat, ja tuo uljas Don Quijote kuoli minussa, tai ellei kokonaan kuollutkaan, niin ainakin haavoittui taistelukyvyttömäksi tuulimyllyjen tuimista iskuista. Kuumehoureissaan, joita jatkunee yhäkin, hän näkee maailman ja ihmisen kentiespä pahempana, kuin mitä ne todellisuudessa ovatkaan. Ihmisellä ei ole mukamas vähäisintäkään pyrkimystä hyveellisyyteen sen itsensä takia. Rakkaus, oikeudenmukaisuus, rehellisyys, kaikki nämä käsitteet ilmaisevat vain hänen sotateknillistä asevarastoaan taikka hänen mestarillista strateegista temppuiluaan. Ne ovat raskaita varusteita ja hankalia menetelmiä, ja viisaudessaan ihmissuku käytteleekin niitä mahdollisimman niukasti, lisäten ja vähentäen niiden määrää aina tarpeen mukaan, niinkuin todellisen määrätietoisen sotilaan pitääkin; vain joku löylynlyömä Don Quijote erehtyy kasaamaan itselleen näitä aseita ja menetelmiä tarpeettoman määrän, kunnes hän itsekin huomaa typeryytensä - ellei hän jo sitä ennen ole kompastunut jaloihin haarniskoihinsa ja tallaantunut toisten kevyemmin aseistettujen ja notkeammin liikehtivien jalkoihin."
Artturi lopetti puheensa jääden tuijottamaan surumielisesti eteensä, niinkuin hän olisi unohtanut olevansa toisen seurassa. Eevankin yllätti jonkinlainen raskas ahdistus, mutta ennen pitkää oli sen väistyttävä toisen vielä voimakkaamman tunteen tieltä; se läheni jostakin kaukaa hiljaisesti kohisten, vain silloin tällöin kevyemmästi ailahtaen, yhä paisuen ja käyden hetki hetkeltä kuuluvammaksi, ja yht'äkkiä se syöksähtikin hänen lävitseen valtavana tunneryöppynä - ja hän käsitti, että hän rakasti Artturia, tuota vilkasta poikaa, jossa mies vasta etsi ilmaisumuotoaan.
"Tällainen sankari minä taas olin, turmelin molempien valoisan mielen." Artturi parka, hän ei edes aavistanut, kuinka paljon hellyyttä, kuinka paljon valoa ja onnea hänelle olisi ollut varattuna tässä karussa, pimeässä maailmassa, jota hän katseli par'aikaa selkiintyvän sielunsa tummilla silmälaseilla! Eeva nökötti hänen vierellään kuumana ja punaisena, mutta hän tuskin enää huomasi tätä. Pieni naisraiska värisi tummissa vaatteissaan niinkuin vilutautinen tajuamatta edes itsekään, mistä se johtui. Tämä omituinen puistatus, joka sai hampaat kalisemaan suussa!
He istuivat vielä hetkisen. Artturi koetti puhua vapaasti, jopa sydämellisestikin niinkuin gentlemanni, mutta helppo oli kuitenkin huomata, että hänen ilonsa oli nyt teennäistä ja pingoitettua. Kaukana oli siitä äskeinen välitön raikkaus. Heidän ylleen oli kaatunut yön himmeä varjo, ja kaikki näytti surulliselta ja synkältä. Mutta laaksossa paistoi aurinko yhä, linnut lauloivat sinessä, ja tasankojen yllä ui illan uinahtanut tuulonen.
Vihdoin he nousivat. He laskeutuivat alas samaa havuneulasten kattamaa polkua, jota he vielä äsken olivat niin onnellisina kavunneet ylös, nyt surumielisinä ja hiljaisina. Tuskin Artturikaan enää muisti metsän lemua, tuota ihmeellistä, jossa tuntui yhtyvän "elämän alku ja loppu".
Tämän Kyöpelivuorikohtauksen jälkeen tuli Eevan elämään kuumeista jännitystä. Äitikin oivalsi sen, mutta hän arveli kaiken johtuvan tytön ja Hallan välisestä kärjistyneestä suhteesta. Ehkäpä Eeva oli nyt ottanut asian lopullisesti ratkaistavakseen, hän tuumi koettaen olla huomaamatta tyttärensä yhä lisääntyvää muistamattomuutta, joka toisinaan ilmeni suorastaan naurettavassa määrin. Unelmiinsa vajonneena yritteli tyttönen suoritella arkisia askareitaan, mutta melkein kuin huomaamattaan piskahti äiti tuon tuostakin hänen avukseen. Hän käpsehti töissään nopeana ja ketteränä niinkuin aineeton varjo, ja hänen hento, kuivettunut vartalonsa näytti olevan yht'aikaa kaikkialla: nyt hän hämmensi keittoa, nyt hän hysyytti viilikehloa eteiskamarista, ja nyt hän rakenti pöytää.
Isäkin teroitti silmänsä ryhtyen tarkkailemaan tyttärensä edesottamuksia entistä valppaammin.. Eeva eli ainaisessa yksinäisyydessä, sillä hänen vaalea, kukoistava olemuksensa kehitti hänen ympärilleen oman eristetyn maailmansa, mihin kaikilla ulkopuolisilla vaikutteilla oli hankala, melkeinpä mahdoton pääsy. "Kyllä isä" ja "niin äiti", hän sanoi entiseen tapaansa, mutta hänen kasvoillaan oli kaukaisuudessa viipyvä ilme niinkuin hän ei olisi lainkaan tajunnut mitä puhui. Salaisesti katkeroituen tiesi isä vaikutusvaltansa tyttäreensä höltymistään höltyvän. Hänen teki mielensä tarttua kovilla kourillaan asioiden kulkuun ja ohjata ne tahtonsa mukaan, mutta mitä voi hän: tyttöhän kuljeskeli yksinäisenä ja suljettuna ollen vähäisimmästäkin kosketuksesta valmis vetäytymään yhä tiiviimmin kuoreensa. Eeva oli arka, säikkyvä eläin, mutta isä aavisti kuitenkin, ettei hän ollut samaa alistuvaa ja epäitsekästä laatua kuin äitinsä, sillä vieras vaikutus ei suinkaan lannistanut hänen tahtoaan; se vain kovensi hänen kuortansa.
Tämän kaiken isä sisimmässään tajusi, mutta hän ei tunnustanut sitä. Vielä tahtoi hän ohjata tytärtään, vielä halusi hän olla herra omassa talossaan! Hänen leukapielensä kiristyivät tuimaan pinnistykseen hänen vain ajatellessaankin jotakin tahdostaan riippumatonta uppiniskaisuutta. Kaikki sellainen oli vääryyttä itse luonnon pyhää, järkkymätöntä järjestystä kohtaan. Hän oli syntynyt tämän huonekunnan pääksi ja hän aikoi sinä myös pysyä. Kaikesta huolimatta hänestä kumminkin toisinaan tuntui, että tytön yksinäisyydessä oli jotakin säälittävää, ja hän olisi mielellään sanonut tälle hellän, lohduttavan sanan, mutta sellainen oli niin jyrkässä ristiriidassa hänen totunnaisten tapojensa kanssa, että hän häpesi taipumustaan. Ja eihän tytössä sitä paitsi, jos otti kaikki asiat huomioon, ollutkaan mitään säälittävää! Hänellähän oli hyvä koti ja kunnon vanhemmat, hänen elämänsä oli tyyntä ja rauhallista, hän sai kylliksi vaatteita, ruokaa ja juomaa, eikä häneltä puuttunut sanan rieskaa: kaikkea hänellä oli - paitsi maailman rietasta hekkumaa. Ja jos hän sittenkin tunsi elämänsä puutteelliseksi kaivaten vaihtelua, uusia kasvoja ja uusia oloja, niin löytyihän siihenkin, Herra nähköön, toki apu: menköön miehelään! Nyt oli hänellä aviopuoliso tarjolla, paras mahdollinen, tottapahan käsittäisi etsikkoaikansa tulleen, eihän hän ollut enää varsin nuorikaan! Jos ei pitänyt silmiään auki ja koonnut ymmärrystään, niin kärsiköön seuraukset! Kukaan ei voi siitä syyttää ainakaan häntä, isää! Ja, Jumala sen tietää, jos tytär ei nuorekkaassa sokeudessaan oivaltanutkaan omaa hyvänsä, niin käsitti sen ainakin hän, vaikkapa vasten lapsensa tahtoa. Hänellä oli valpas katse, hänellä: hän näki ja kuuli, hän ymmärsi ja toimi, ja hänen luontonsa oli niinkuin tulella ja vedellä käsiteltyä rautaa.
Hän kulki töissään nyreänä ja itsetietoisena, ja silloin tällöin sai renki Matti kuulla hänen äänensä kajahduttavan keväiseen ilmaan jylhän virren. Tällöin hänen sydämensä jysähti aina oudosti: tuo virsi vyöryi yli vihannoivan maan niinkuin peloittava tuomion ääni, ja kaikki kasvullisuus näytti tukahtuvan sen raskaina kohahtaviin laineisiin.
Usein Eeva itsekin hämmentyi mielensä odottamattomia ailahteluja. Hän eli alituisessa kuumeessa, ja toisinaan hänestä tuntui, että jokin sisäinen voima oli pannut hänessä yht'äkkiä toimeen valtavan vyörynnän: hän ikäänkuin lakkaamatta kasvoi ja uudistui.
Ulkonaisesti nämä sunnuntainjälkeiset päivät olivat valoisia ja keväisiä; ne suorastaan uhkuivat alkeellistä väkevyyttä, ja niissä oli kaiken kirkkautensa ohessa salattua, melkein synkkää kiihkoa, mikä suisti arkisenkin mielen helposti vakaantuneilta raiteiltaan. Eevaankin ne vaikuttivat niinkuin liekin polttava kosketus. Hän tunsi uudelleen tulleensa nuoreksi tyttöseksi kaikkine vienoine kuvitelmineen ja hämärine tuntemuksineen. Kaipaus oli nyt vain ikäänkuin aineellisempaa: se kiteytyi määrättyihin muotoihin seuraten omia salaperäisiä lakejaan; samoin tuntemukset, nekin olivat nyt väkevämpiä, niin että ne järkyttivät hänen koko olemustaan, ja usein ne saivat hänen jäsenensä jäykistymään ulkonaisilla helposti aistittavilla ilmenemismuodoillaan.
Omituinen mielen tuskallisuus valtasi hänet. Hänestä tuli osaansa tyytymätön, nyreämielinen, kohtuuttoman ankara arvosteluissaan, ja vaikka hän tiesikin tekevänsä vääryyttä kodilleen, ei hän voinut sittenkään vapautua tunnealoistaan. Hän piti itseään sidottuna, lukemattomien raskaiden perintätapojen ja kiertämättömien mielipiteiden kahlitsemana; kaikki oli ollut valmista hänen syntyessään, määrätyt voimat olivat säännöstelleet hänen kehitystänsä, ja valmiit muotit olivat pakottaneet hänen sielunelämänsä omiin järkkymättömiin rajoihinsa. Nyt sitä ahdisti, sillä hän oli jo kasvanut aikansa, eivätkä nämä muotit suvainneet enempää kehitystä, koskapa hän täytti jo tiiviisti niiden käsittämän tilan. Hänellä oli valittavanaan ainoastaan kaksi vaihtoehtoa: joko hidas, kiduttava kuolema ahdistavan paineen alaisena taikka väkivaltainen, seurauksista piittaamaton rynnistys vapauteen.
Eeva tiesi tämän, ja hänen sydämensä vavahti pelosta.
Etusivu
